Blogini alkaa paluumatkalta Kathamandusta, jossa olin hallinnoimassa Ilmatieteen laitoksen kehitysyhteistyöprojekteja. Näihin kuuluivat jo aiemminkin blogeissa vilahtaneet FNEP2-projekti ja Maailmanpankin BRCH-projekti. Projektien hallinnointi on ulospäin melko näkymätöntä puuhaa, ja yleensä siihen kiinnitetään huomiota vasta, kun jotain menee pieleen. Tämäkin matka piti sisällään paljon kokoustamista, neuvottelua ja paperitöitä. Näistä ei kirjoittamisen aihetta juuri ole, mutta paluumatka osoittautuikin mielenkiintoiseksi.
Lentoni Kathmandusta oli Delhin kautta takaisin Suomeen. Delhin lentokentällä vierailin ensimmäisen kerran, ennen kuin se meni ”pilalle”, eli aikaan jolloin matkustajia oli kuin sardiineja purkissa, kunnon opastekyltit puuttuivat ja kerjäläiset piirittivät kentällä heti tullitarkastuksen jälkeen. Sittemmin Delhiinkin on rakennettu uusi kansainvälinen terminaali, joka noudattelee tarkasti kansainvälisiä standardeja, eikä lähtiessä pääse portille ilman kulkua kiiltävän tax free -myymälävyöhykkeen läpi. Paluumatkaan kuului yön vietto Delhin lentokentällä olevassa hotellissa.
Lentomatka Kathmandun ja Delhin välillä on mukava vajaan kahden tunnin hyppy, jossa voi hyvällä säällä ihailla Himalajan lumihuippuja. Lento oli hieman myöhässä aiotusta 18:00 laskeutumisesta, mutta ajattelin ehtiväni kirjautua Delhin lentokenttähotelliin sopivasti ennen illallisaikaa. Hurja jono lentokentän ovilla ja turvatarkastuksessa antoivat kuitenkin kolauksen tälle ajatukselle. Minuutit vaihtuivat kymmeniksi omaa vuoroa odotellessa, kunnes lopulta pääsin turvatarkastukseen. Tässä vaiheessa vartija pyysi minulta paperista matkalippua, jota en kuitenkaan jostain syystä ollut saanut Kathmandun kentällä – enkä ollut huomannut vaatia. Mobiili boarding pass ei vartijalle kelvannut.
Palasin kiltisti transfer-tiskille, jossa ilmoitin tarvitsevani boarding passin seuraavan aamun jatkolennolle. Sain vastauksen, että tämä kestäisi 45 minuuttia. Tässä vaiheessa kahden viikon työmatkan rasitus ja ajatus siitä, että joutuisin odottamaan vielä ainakin tunnin ennen pitkäkseen pääsyä, kävivät ylivoimaiseksi. Tilanteessa liike tuntui tärkeämmältä, ja ajattelin voivani välttää pitkät jonot kiertämällä tutun kentän maahantulotarkastuksen kautta. Virkailija kohautti olkapäitään: ”No, jos niin haluatte.” Olin jo matkalla kohti ulosmenon passitarkastusta. Tämä osoittautui virheeksi.
Passintarkastus ja tullitarkastus sujuivat vielä ilman ongelmia, ja pääsin nopeasti takaisin lähtevien koneiden terminaalin oville. Olin päässyt alle puolessa tunnissa takaisin terminaaliin sisään. Nyt vain Finnairin pisteelle tulostamaan paperinen boarding pass. En saanut Finnairin logoa kuitenkaan silmiini, ja jouduin kysymään apua informaatiopisteestä. Selvisi, että Finnairilla ei ole toimipistettä kentällä, mutta että voisin saada apua edellisen lennon operoineen Jet Airwaysin pisteeltä. Sain sieltä ensin kuitenkin vain printatun varausvahvistuksen, jolla ei ollut asiaa kentän kansainväliselle puolelle.
Uusintakierrokset JetAirwaysin pisteen kautta Informaatiopisteelle, sieltä edelleen Check-in pisteelle ja jälleen Informaatiopisteelle eivät saaneet aikaan muuta kuin puoli tuntua jonotusta ja 500 m kuntoilua. Aloin selvitellä vaihtoehtoista majoitusta. Lentokentän tällä laidalla oleva hotelli oli täynnä, mutta matkatoimistomme onnistui saamaan minulle vielä huoneen läheisestä Radisson- hotellissa. Ajattelin homman olevan ratkaistu. Ulko-ovella seisova vartija oli kuitenkin eri mieltä, sillä hän ilmoitti kentältä poistumisen olevan kielletty – olkapäällä roikkuva rynnäkkökivääri kieltämättä tehosti tätä viestiä. Kuin pisteenä i:n päälle näin myöhään tehtyä Radisson-hotellin varausta ei pystynyt perumaan.
Tässä vaiheessa mieleeni tuli, että saattaisin saada Finnairin nettisivujen kautta ladattua boarding passini .pdf- muotoon. Jet Airwaysin asiakaspalvelija oli myötämielinen tilanteelleni, ja sain boardin passin tulostettuakin.
Passintarkastuspisteessä virkailija tutki paperista boarding passiani pitkään. ”Sir, you are very early. Systeemimme aukeavat vasta kuusi tuntia ennen koneen lähtöä. Teidän pitää valitettavasti odottaa.” Hmpf. Tämä alkoi olla arvattavissa, kun mietti, miten ilta oli kehittynyt. Kuusi tuntia ennen koneen lähtöä tarkoitti n. 04:30. Tajusin, että olin joutunut ikään kuin ”limboon” – en pääsisi tästä kentän osasta eteen- enkä taaksepäin. Ei auttanut kuin laittaa pitkälleen penkeille ja yrittää saada muutama tunti lepoa. Ravintolaa kentän tässä osassa ei ollut, illallisen sijaan tyydyin sipsipussiin ja kokikseen. Matkaajia kulki aalloittain kentän lävitse, ja pari kertaa joku virkailija kävi kopauttamassa jalkapohjiani tarkistaakseen, etten ollut väärillä asioilla.
04:45 olin jälleen passintarkastuksessa. Virkailija tutki A4:lle printattua boarding passiani taas pitkään. ”Teiltä puuttuu lentoyhtiön leima. Heidän check-in avautuu kello kuusi.” Tässä vaiheessa purskahdin nauruun. Muutama tunti lisää odotusta ei tuntuisi enää missään.
06:30 sain viimein Finnairin henkilökunnan viralliselle paperille tulostetun (ja leimatun) boardin passin käteeni. Intialainen byrokratia oli vienyt minua 6-0, ja kahdesta varatusta hotellihuoneesta huolimatta olin nukkunut lentokentän penkeillä. Minua ei silti harmittanut kävellessäni kohti Finnairin porttia. Elämään tulee kuulua pieniä harharetkiä, ja seikkailu pikemminkin virkisti edellisten viikkojen raporteista ja kokouksista pölyyntynyttä mieltä. Ja tulipa blogiinkin hieman erilaista kirjoitettavaa!
Antti
