Haboob, lammas ja kaksi Niiliä – metkujen matkassa Sudanissa

Siitä lähtien, kun kuulin ensimmäisen kerran kollegoiltani Ilmatieteen laitoksen kansainvälisistä SmartMet-koulutusprojekteista, olen haaveillut pääseväni sellaiseen mukaan. Tänä keväänä haaveeni vihdoin toteutui, mutta millaisessa projektissa ja kohteessa! Minulle nimittäin avautui mahdollisuus päästä mukaan Ilmatieteen laitoksen ja SMA:n (Sudan Meteorological Authority) yhdessä toteuttamaan FISUII-projektiin ja koulutusmissiolle Sudaniin.

Ilmatieteen laitos ja SMA ovat tehneet useamman vuoden ajan yhteistyötä ja laitosten asiantuntijat ovat käyneet koulutuksissa sekä Suomessa että Sudanissa. FISUII-projektin tavoitteena on parantaa SMA:n kykyä tarjota sää- ja ilmastopalveluita yhteiskunnalle kehittämällä muun muassa havainto- ja säänennustusprosesseja ja laatujärjestelmiä. Oma osuuteni liittyy säänennustusprosessin kehittämiseen. Tehtäväni on kouluttaa paikallisia meteorologeja käyttämään Ilmatieteen laitoksella kehitettyä meteorologista työasemaa, SmartMetia.

Valkoisen ja Sinisen Niilin risteyskohta Khartumissa.

Toukokuussa matkasin yhdessä kollegani Matti Eerikäisen kanssa Sudanin pääkaupunkiin Khartumiin viikon missiolle. Sudanhan sijaitsee Koillis-Afrikassa ja maan pääkaupunki Khartum sen keskiosassa. Lentokoneen laskeutuessa keskelle miljoonakaupunkia ikkunoista näkyi ruskeansävyisiä rakennuksia, autoja ja hiekkaa silmänkantamattomiin.  Eikä ihme, sillä suurin osa Sudanista on melko tasaista ja hyvin kuivaa Saharan aavikkoa tai Sahelin ajoittain aavikoituvaa savannialuetta. Khartum on enimmäkseen aavikkoa, vehreää on lähinnä vain Valkoisen ja Sinisen Niilin varrella. Khartum on myös yksi maailman kuivimmista ja kuumimmista pääkaupungeista. Missiomme aikana lämpötila kohosikin joka päivä yli 40 asteen ja ylimmillään 45 asteeseen! Lisäksi aurinko paistoi aika lailla suoraan zeniitistä, joten jopa minä auringon ja lämmön ystävänä pysyttelin mielelläni ilmastoiduissa sisätiloissa.

Aurinko paistoi keskipäivällä melkein suoraan zeniitistä, joten varjoa ei juurikaan syntynyt. Aurinkohan liikkuu keväällä kohti Kravun kääntöpiiriä paistaen kesäpäivänseisauksena suoraan Kravun kääntöpiirille, joten toukokuussa Auringon korkeuskulma oli korkeimmillaan Sudanissa.

SmartMet oli asennettu SMA:n meteorologien käyttöön jo tammikuussa, jolloin myös Matti oli kouluttanut SmartMetin perusominaisuuksia. Toukokuun mission aikana työskentelimme SMA:n pääkonttorilla ja koulutimme paikallisia päivystäviä meteorologeja käyttämään SmartMetia perusteellisemmin säädatan katseluun ja lisäksi opetimme heille sääennusteiden editointia SmartMetilla. Toisaalta Matti opetti myös minua kouluttamiseen ja löytyipä mission aikana SmartMetista pari uutta ominaisuutta myös minulle!

SMA:n meteorologit olivat hyvin motivoituneita ja innokkaita oppimaan, mikä teki kouluttamisesta todella antoisaa myös meille kouluttajille.  Sudanilaiset meteorologit innostuivat myös mahdollisuudesta saada SmartMetilla tehnyt sääennusteet tulevaisuudessa laitoksen nettisivuille. Paikallisten meteorologien ennustustyö poikkeaa jonkin verran meillä Ilmatieteen laitoksella tehtävästä ennustustyöstä. Esimerkiksi maatalouden tarpeet sääennusteille ovat Sudanissa suuremmassa roolissa kuin meillä ja ennustettavat sääilmiöt ovat osin erilaisia kuin meillä. Olikin ilahduttavaa kuulla, että SmartMetin avulla meteorologit voivat paremmin ennustaa muun muassa haboobeille eli pölymyrskyille suotuisia olosuhteita. Haboobeja esiintyy usein ukkosmyrskyjen yhteydessä, kun kova tuuli nostattaa pölyä ja hiekkaa ilmaan muodostaen korkean ”seinämän”, joka liikkuu eteenpäin. Haboob heikentää näkyvyyttä ja ilmassa lentävä hiekka ja voimakas tuuli voivat aiheuttaa vaurioita rakennuksille ja vaaraa ihmisille. Kesäkuun alussa luinkin kansainvälisen lehdistön sivuilta, että Khartumissa oli ollut massiivinen haboob, joka oli sortanut heikkorakenteisimpia rakennuksia.

Ida ja Matti valitsemassa lammasta lihakaupassa.

Kouluttamisen lisäksi kerkesimme missiomme aikana tutustua jonkin verran Valkoisen ja Sinisen Niilin risteyskohdassa sijaitseviin Khartumiin ja naapurikaupunkeihin, Omdurmaniin ja Bahriin. Kaupungit muodostavat yhdessä miljoonien ihmisten metropolialueen ja valtion hallinto- ja kulttuurikeskuksen. Omdurmanissa kävimme markkinoilla ja teimme tuliaisostoksia, kun puolestaan Bahrissa kävimme syömässä lammasta, mikä olikin suorastaan jännittävä kokemus! Kävelimme ensin lihakauppaan, jossa saimme valita, mistä lampaasta lihamestari leikkaa lihat. Leikkaamisen jälkeen kävelimme viereiseen ravintolaan, jossa lampaat grillattiin ja tarjoiltiin meille herkullisen kastikkeen, patongin ja salaatin kanssa. Paikallisten tapaan söimme käsin, mikä osoittautui alkujärkytyksen jälkeen käteväksi tavaksi ja lammas itsessään melkein maukkaimmaksi lammasruuaksi ikinä!

Sudan ja Khartum lienevät suomalaisille loma- ja työmatkakohteina melko tuntemattomia. En itsekään olisi puoli vuotta sitten uskonut, että löytäisin itseni Sudanista syömästä lammasta käsin, mutta kaikin puolin ensimmäinen missioni oli positiivinen kokemus! Antoisten koulutusten lisäksi päällimmäiseksi mieleen on jäänyt sudanilaisten vieraanvaraisuus, ystävällisyys ja iloinen elämänasenne.

 

Seuraavia koulutusreissuja (ja lammasruokailuja innolla) odottaen,

~Ida-Reetta

JaaTweet about this on TwitterShare on FacebookEmail this to someone

Koulutusmatkalla Azerbaidz…Bakussa

Kävin tuulisessa Tuulten kaupungissa Bakussa, joka sijaitsee maassa, joka on helppo lausua, mutta aavistuksen vaikea kirjoittaa. Mielessä olisi heti monta väärää vaihtoehtoa maan kirjoitusasuksi, joten lunttaus Wikipediasta oli tarpeen: Azerbaidžan (ja englanniksi Azerbaijan ja azerksi Azərbaycan Respublikası).

Olin touko-kesäkuun vaihteessa viikon verran asiantuntijana EU-rahoitteisessa Twinning-hankkeessa kouluttamassa ilmanlaadun leviämismallinnusta paikallisille asiantuntijoille. Hanketta Bakussa on koordinoimassa esimieheni Katja Lovén (tosin hän on nyt virkavapaalla esimieshommista). Kokonaisuudessaan hanke kestää noin 2,5 vuotta ja siinä on tarkoitus tukea Azerbaidžanin ympäristömonitorointijärjestelmän kehittämistä.

Minun missiollani oli tarkoitus kouluttaa pistemäisten päästöjen leviämismallinnusta, eli jakaa tietoa siitä, mitä Suomessakin teen Ilmatieteen laitoksella työkseni. Koulutus Bakussa sisälsi tarvittavien lähtötietoaineistojen ja tiedostojen kasaamista ja malliajojen harjoittelua. Paikalliset asiantuntijat ovat korkeasti koulutettuja ja monella on vahva luonnontieteiden tai matematiikan osaaminen taustalla. Tästä huolimatta kaikilla ei ole päivittäisessä työssään käytössään tietokonetta – tai ainakaan kovin tehokasta sellaista. Tästä syystä esimerkiksi tavallisten taulukkolaskentaohjelmien käyttäminen ei ollut kaikilla osallistujilla kovin jouhevaa ja koulutuksesta yllättävän paljon aikaa meni perustoimintojen opetteluun. Asiantuntijoiden osaamisessa ja lähtökohdissa oli eroja ja näiden huomioiminen koulutuksen aikana oli haastavaa, muttei mahdotonta. Jatkossa koulutuksen kohdentamista mietimme kuitenkin tarkemmin.

Koulutusta pienessä luokkahuoneessa. Paikalliset asiantuntijat kyselivät paljon ja olivat aktiivisia koulutuksessa. (Kuva: Rahila Karimova).

Oman mausteensa koulutukseen toi jatkuva tarve käyttää apuna tulkkia. Uskoisin, että moni nuorista asiantuntijoista kyllä ymmärsi englantia ainakin jonkin verran, mutta puheen tuottamiseen eivät useimmat rohjenneet muutamaa sanaa enempää. Maassa puhutaan azerin kielen lisäksi laajalti myös venäjää.

Koulutuksen tavoitteet saavutettiin ja uskoisin, että monella koulutukseen osallistuneella oli viikon jälkeen hieman syvempi tietämys ilmanlaadusta ylipäänsä. Samalla myös ymmärrys leviämismallinnuksen tarpeellisuudesta ja sovelluskohteista kasvoi. Koulutuksessa tulkkina toiminut projektiassistentti ja varsinainen tulkki olivat taitavia ja heidän välityksellään kävimme hyviä keskusteluita, kun paikalliset asiantuntijat kyselivät paljon ja osallistuivat aktiivisesti koulutukseen.

Bakun mahtipontiset rakennukset ovat illalla komeasti valaistuja. Kuva on otettu hotellin ravintolan terassilta.

Kokemukseni mukaan Baku on kiinnostava kaupunki, jossa ei juuri länsimaisia turisteja ainakaan alkukesästä näkynyt. Koulutuspäivät olivat pitkiä ja iltaa koulutuksen jälkeen ennen pimeän tuloa melko lyhyen aikaa, joten kaupungista ehdin näkemään vain pienen siivun. Mutta pidin näkemästäni. Ihmiset olivat hyvin ystävällisiä ja palvelualttiita huolimatta usein eteen tulleesta kielimuurista. Ruoka oli erinomaista ja ilmapiiri turvallinen.

Baku, toivottavasti näemme taas pian uudestaan!

~ Emmi

 

JaaTweet about this on TwitterShare on FacebookEmail this to someone

Matkakokemuksia ja -vinkkejä eri puolilta maailmaa

Näin kesälomien kynnyksellä on syytä ottaa blogissakin rennompi ote ja jakaa reissukonkareiden matkakokemuksia ja -vinkkejä. Vinkit kannattaa lukaista jo omiakin lomia silmällä pitäen. Ilmatieteen laitoksen Asiantuntijapalveluiden kansainvälisen ryhmän jäsenet kertovat tässä työstään, mutta hieman eri näkökulmasta kuin olemme aiemmin tottuneet. Jokainen ryhmän jäsen vastasi kysymyksiin kasvokkain, ja kysymykset ja vastaukset saivat ryhmäläiset sekä huokailemaan, hämmästelemään että hymyilemään.

Ennen kysymys–vastaus -pareja esittelen lyhyesti meidän ryhmän. Asiantuntijapalveluiden (ASP) kansainväliseen ryhmään kuuluu yhdeksän projektipäällikköä: Antti Hyvärinen (ryhmäpäällikkö), Antti Wemberg, Martti Heikinheimo, Sari Lappi (2 vuoden komennuksella Makedoniassa, ei tavoitettu haastattelua varten), Katja Lovèn (2 vuoden komennuksella Azerbaidžanissa), Matti Eerikäinen, Sami Kiesiläinen, Alessandro Chiariello ja minä, Riikka Pusa. Työmme kuljettaa meitä pitkin maailmaa. Ryhmä on toteuttanut projekteja tähän mennessä yli sadassa maassa. Toki henkilöstökin on vuosien saatossa vaihtunut, mutta tällekin porukalle on jo kilometrejä ehtinyt kertyä. Niiden kilometrien lisäksi takataskuun on jäänyt paljon muutakin…

Kuinka monta vuotta olet työskennellyt ASPissa?

Antti H:  Neljä.

Antti W: Kaksi.

Martti: Seitsemän.

Katja: Muistaakseni siitä lähtien kun yksikkö on perustettu

Matti: Kolme.

Sami: Kuusi.

Alessandro: Melkein kuusi vuotta.

Riikka: Kuusi vuotta, tosin väliin mahtuu pari äitiyslomaa.

Missä kävit viimeksi?

Antti H: Azerbaidžanissa tekemässä maan ilmanlaadun mittausverkon kehityssuunnitelmaa.

Antti W: Kirgisiassa meidän IKI-projektin tiimoilta.

Martti: Nepalissa maailman pankin projektin hommissa.

Sami Nepalilaisella torilla.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Katja: Olen ollut marraskuusta 2016 lähtien Bakussa Azerbaidžanissa RTA:na (Resident Twinning Advisor) koordinoimassa EU-rahoitteista Twinning-hanketta, jonka tarkoituksena on tukea Azerbaidžania kehittämään ympäristömonitorointijärjestelmiä.

Matti: Sudanissa IKI-projektin puitteissa.

Sami: Sudanissa saman IKI-projektin hommissa kuin Mattikin. Yritin saada havaintoja tietokantaan.

Alessandro: Sudanissa ja Qatarissa.

Riikka: Kiovassa, Puolassa.

Mikä on mieleenpainuvin tilanne tai asia, johon olet työreissullasi törmännyt?

Antti H:  Ehkä se, kun meidän jäätikköretkikunta oli vaeltanut kaksi päivää Intiassa Himalajan vuoristossa ja saavuimme pieneen kylään. Ensimmäisellä vastaantulevalla ihmisellä oli YIT:n t-paita päällä.

Antti W: Se kun ensimmäistä kertaa menee johonkin maahan. Se hetki palaa joka kerta mieleen, kun maahan menee uudestaan.

Chelyabinskin lentokenttä.

Martti: Maanjäristys Kathmandussa vuonna 2015. Sen kyllä muistaa. Aiheesta löytyy lisää tämän blogin aiemmista kirjoituksista.

Katja: Yhtä mieleenpainuvinta tilannetta tai asiaa on vaikea nostaa esille, mutta mielenkiintoista työssä on ollut kulttuurierot, jotka tuovat työhön oman lisämausteensa. Ihmettelemistä on riittänyt myös paikallisilla kollegoillani, kun kuulevat eurooppalaisista ja suomalaisista tavoista tehdä asioita. Ihmetystä ovat aiheuttaneet toimivat IT-järjestelmät, tasa-arvoasiat, tiedon saatavuus, sananvapaus ja yksilön (etenkin nuorten) vapaus päättää omista asioistaan.

Matti: Samoalaisen ravintolan pihalla oli Suomen lippu salossa. Myöhemmin selvisi, että ravintolan omistaja on Suomen kunniakonsuli. Toinen on jalkapallo-ottelu paikallisia vastaan La Pazissa noin 4 km korkeudessa.

Sami: Vietnamin IKI-projektin [(IKI=Institutionaalisen Kehittämisen Instrumentti on Suomen ulkoministeriön instituutioiden välisen yhteistyön rahoitusmekanismi ] 2-osan tasa-arvotyöpajan panelistina oleminen.  Samaisen projektin ensimmäisessä osassa saimme seurata kansainvälisenä naistenpäivänä järjestettyä miss hydrometeorologia kilpailua.

Alessandro: Kun ensin kuulee omilta asiantuntijoilta, miten paikallisen laitoksen taso on parantunut projektin aikana meidän projektin ansiosta ja sen jälkeen saman asian kuulee partnereilta.

Toinen mieleenpainuva asia on ollut nähdä useassa otteessa, miten helposti ihmiset eri maista ja kulttuureista tulevat toimeen, ei pelkästään työympäristössä vaan jokapäiväisessä elämässä.

Riikka: Erään sääpäivystäjäkoulutuksen päätteeksi muutama meteorologi alkoi itkemään, koska olivat niin onnellisia saamastaan koulutuksesta, avoimesta ilmapiiristä ja sanan vapaudesta. Heidän kotimaassaan ilmapiiri kun on aivan toinen.

Mikä projektimaa on tehnyt sinuun suurimman vaikutuksen ja miksi?

Intia

Antti H: Intia. Kontrastit ovat niin suuria. On kaikkea mahdollista todella hienosta siihen kaikkein surkeimpaan. Usein ne on vielä vierekkäin.

Antti W: Chile, erilaisuus vetoaa.

Martti: Kuuba on omaa luokkaansa; kulttuuri, ihmiset, osaaminen, lämminhenkisyys, musiikki ja elämisen meininki.

Katja: Kaikki maat ovat olleet omalla tavallaan kiinnostavia, mutta tähän kysymykseen minun on vastattava, että Azerbaidžan​. Projektireissut ovat yleensä lyhyehköjä, mutta täällä olen ollut jo 7 kk, joten olen tutustunut kulttuuriin paljon syvällisemmin. 

Azerbaidžanilaiset ovat tunnettuja vieraanvaraisuudestaan. Paikalliset ovat kiinnostuneita ulkomaalaisista, haluavat vieraiden viihtyvän hyvin ja haluavat edesauttaa siinä, jos vain voivat.

Matti: Papua-Uusi Guinea. Siellä jokaisessa kylässä on oma kulttuurinsa ja erilaisia kieliäkin on 850. Lisäksi luonto on tosi kaunis.

Sami: Vietnam. Olen viettänyt siellä eniten aikaa ja olen nähnyt siellä selkeimmin meidän työn vaikutuksen.

Alessandro: Ehkä Etelä-Sudan, koska vaikka siellä tilanne on todella ruohojuuritasolla, silti työntekijöillä on aikamoinen motivaatio kasvaa ja parantaa oman laitoksen tilannetta.

Riikka: Ehkä Uzbekistan kulttuurin erilaisuuden vuoksi.

Mihin projektimaahan (tai johonkin muuhun maahan) kannattaisi mennä lomalle?

Antti H: Jos tykkää omatoimimatkailusta, Keski-Aasian maita voisin suositella. Erityisesti Kirgisia tai Tadžikistan. Mm. luonto on kovin erilainen.

Antti W: Islanti. Sen luonto on vaikuttava.

Martti: Menisin Andeille, sillä siellä on paljon luontoa, hyvin erilaista luontoa.

Katja: Voin lämpimästi suositella Bakua ja Azerbaidžania myös lomakohteena. Maa ei ole suomalaisille lomakohteena tuttu, mutta ehdottomasti näkemisen arvoinen. Baku on mielenkiintoinen sekoitus vanhaa uutta, kulttuuri puolestaan sekoitus itää ja länttä. Täältä löytyy kaunista koskematonta luontoa, vuoristoja, laskettelukeskuksia, merenrantoja sekä suurkaupungin sykettä hienoine pilvenpiirtäjineen.

Matti: Karibialle tai Tyynelle Valtamerelle. Jos joku pitää erikseen mainita niin Bahama.

Sami: Bhutan. Bhutanin täysin omanlainen kulttuuri ja maa. Kulttuuri perustuu täysin buddhalaisuuteen.

Bhutan.

Alessandro: Sudan on ilman muuta maa, joka tarjoa paljon nähtävyyksiä ja ihan eri kulttuurin.​ Sudanissa ei ole vielä paljon turismia. Tämä johtuu luultavasti siitä, että Sudan koetaan vaaralliseksi maaksi, mikä ei välttämättä pidä paikkansa. 

Riikka: Kaupunkilomalle Kiovaan.

Mitä kannattaa ottaa matkalle mukaan tai löytyykö muita matkustukseen liittyviä vinkkejä?

Antti H: Pitkillä lennoilla villasukat on mukavat. Käy vessassa aina kun se on mahdollista.

Antti W: Varaa mukaasi lehmän hermot. Olemme Suomessa tottuneet tietynlaisiin toimintatapoihin, jotka eivät aina päde maailmalla.

Martti: Pidän aina mukana piuhaa, jolla voi laajentaa läppärin näytön televisioon. Helpottaa työntekoa. Lenkkikamat kannattaa aina ottaa mukaan. Lenkkeilemällä pääsee helposti tutustumaan ympäristöön. Muutama hyvä kirja lentokoneeseen. Kunnon lierihattu ja aurinkovoidetta. Kannattaa seurata paikallisia lehtiä ja käydä paikallisissa tapahtumissa. Sitä kautta pääsee lähemmäs kohdemaata ja sen maan ajankohtaisia asioita.

Katja: Kannattaa olla rohkea, kärsivällinen ja ystävällinen.

Matti: Pidän aina jatkojohtoa mukana, koska sähköt voi olla missä päin tahansa ja lisäksi sillä saa helposti suomalaisia pistokkeita lisää. Matkusta aina kengillä, jotka on helppo pukea ja riisua, niin et jumitu turvatarkastukseen. Turvatarkastusjonossa ei ikinä kannata mennä lapsiperheen perään, varsinkaan jos on kiire. Vältä Amerikkaa lentokoneen vaihdossa. Pakkaa uimahousut aina käsimatkatavaroihin.

Sami: Enemmän reissaavan kannattaa keskittää lennot samalle allianssille. Pitkillä lennoilla vaihdot on sujuvampia ja loungeen pääsy on ehdoton plussa. Varaudu aina siihen, että matkalaukut eivät välttämättä tule perille silloin kuin sinä itse. Maassa maan tavalla: Toimintatavat ovat hyvin erilaisia, eikä paikalliset muuta niitä vain meidän tähden.

Alessandro: Kannattaa aina kysyä paikallisilta, mitä voi tarvita ja miten pitäisi käyttäytyä. Eli olla yhteydessä paikallisiin!

Riikka: Lennolla kannattaa olla mukavat ja rennot vaatteet, niskatyyny, villasukat sekä energiapatukoita, ettei nälkä yllätä. Varaudu, että matkalaukut eivät välttämättä tule perille. Matkusta aina avoimin mielin.

Mikä on parasta työssäsi?

Antti H: Ihmisten kohtaaminen ja nimenomaan eri kulttuuritaustaisten ihmisten kohtaaminen.

Antti W: Mielenkiintoiset projektit.

Martti: Eri kulttuureihin tutustuminen työn kautta. Matkustaessa huomaa, miten samanlaisia ihmiset eri puolilla maailmaa loppujen lopuksi ovatkaan. Kulttuuriltaan olemme erilaisia, mutta pohjimmiltaan ihmiset ovat hyvin samanlaisia.

Katja: Työkaverit sekä työn yllätyksellisyys ja merkityksellisyys. Ympäristöasioissa on paljon kehitettävää, joten työ tuntuu mielekkäältä ja tärkeältä.

Matti: Näkee maailmaa, eri kulttuureita ja erilaisia maita, joihin ei varmasti olisi muuten tullut törmättyä.

Matti Sudanissa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sami: Näkee, että tällä työllä on todella paljon positiivista vaikutusta.

Alessandro:  Ehdottomasti olla uusien ihmisten kanssa tekemisissä niin kauan, että oppii tuntemaan toisen jo aika hyvin.

Riikka: Erilaisten ihmisten, maiden ja kulttuurien kohtaaminen sekä kulttuurien yli rakennetun yhteistyön voiman näkeminen.

Vietnam.

Mitä muuta haluaisit sanoa?

Antti H: On hämmästyttävää, että vaikka olemme tekemisissä todella erilaisten kulttuurien kanssa, silti suomalaiset pystyvät oikeastaan aina toimimaan erittäin diplomaattisesti ja sopuisasti. Ehkä siksi me olemmekin niin haluttu kumppani.

Antti W: Ei nyt tule mieleen.

Martti: Muista aina pitää yhteyttä kotiväkeen ja reissatessa perusvarovaisuus on aina paikallaan.

Katja: Olen kokenut, että mielenkiintoisen, opettavaisen ja avartavan kokemuksen lisäksi arvostus Suomen toimivaa yhteiskuntajärjestelmää kohtaa on lisääntynyt huomattavasti. Monia meillä Suomessa hyvin toimivia ja itsestään selviä asioita ei huomaa, ennen kuin elää jossain muualla, jossa asiat eivät toimi yhtä hyvin.

Matti: Ei kai muuta.

Sami: Meidän projekteissa ei kannata odottaa pikavoittoja ja näkyvän kehityksen aikaansaaminen kestää vuosia.

Alessandro: Ei muuta

Riikka: Kiitos ryhmäläisilleni haastattelusta ja ihanaa kesää juuri sinulle!

~ Riikka

JaaTweet about this on TwitterShare on FacebookEmail this to someone

Hyvän meteorologisen tiedon asialla Alaskassa

Yhdysvallat ja Suomi vaihtoivat Arktisen neuvoston puheenjohtajuutta Alaskan Fairbanksissa 11.5.2017. Puheenjohtajuuden siirto tapahtuu aina ns. ministerikokouksessa, jossa kaikkien Arktisen neuvoston jäsenmaiden (Yhdysvallat, Kanada, Venäjä, Norja, Tanska, Suomi ja Ruotsi) ulkoministerit kohtaavat ja välittävät toisilleen näkemyksiään ja odotuksiaan liittyen arktisen alueen yhteiseen kehittämiseen. Suomen puheenjohtajuuskausi kestää toukokuusta 2017 aina vuoden 2019 toukokuuhun. Sen jälkeen vetovastuun Arktisesta neuvostosta saa Islanti. Puheenjohtajuus on kullakin jäsenmaalla aina kaksi vuotta kerrallaan, ja se vaihtuu ns. rotaatiomallilla.

Koska Arktinen neuvosto on saanut alkunsa nimenomaan pohjoisten alueiden kestävän kehityksen ja ympäristönsuojelun edistämiseksi yhteistuumin, ovat erityisesti kysymykset ilmastonmuutoksesta, luonnon monimuotoisuudesta ja alueen luonnonvarojen kestävästä hyödyntämisestä keskiössä. Valmistautuessaan puheenjohtajuuteen ja valmistellessaan tavoiteohjelmaansa Suomi toi Arktisen neuvoston toimintaan mukaan täysin uuden teeman, meteorologisen yhteistyön. Muita prioriteetteja Suomen puheenjohtajuuskaudella ovat arktisen alueen ympäristönsuojelu, koulutus ja tietoliikenneyhteydet. Meteorologisen yhteistyön vahvistamisella haluamme varmistaa arktisen alueen asukkaiden ja muiden toimijoiden turvallisuuden sekä toimintojen kestävyyden niin maalla, merellä kuin ilmassakin.

Kuten aina kun matkustetaan lähes toiselle puolen maapalloa, matkat olivat pitkät. Lensimme Helsingistä New Yorkin kautta Seattleen ja sieltä vielä kolmannella lennolla Fairbanksiin. Reilu vuorokausi oli siis pelkkää lentomatkustamista. Menomatkalla pysähdyimme Seattlessa, jossa meillä oli yksi ilta ja aamu aikaa tutustua kaupunkiin. Pelkästään värikkäässä ja elämää uhkuvassa Farmers’ Market -kauppahallissa kului jo tovi. Pian oli jatkettava matkaa lentokentälle ja vajaan neljän tunnin lennolla Fairbanksiin.

Fairbanksin katunäkymä on kuin 90-luvun suositusta Villi Pohjola -TV-sarjasta. Kuva: Johanna Ekman

Fairbanks oli todellinen ”Villi Pohjola”! Ensi vaikutelma oli resuinen, mutta kovin sympaattinen. Kuten Amerikoissa aina, ihmiset olivat hyvin ystävällisiä. Mutta taas kerran sai huomata, miten erilaista voikaan olla esimerkiksi rakentaminen arktisen alueen eri osissa. Jälleen kerran vakuutuimme suomalaisen kylmän ilmanalan rakennustaidosta; meillä toimii ilmastointi, ikkunoista ei vedä, kadut ovat kunnossa ja kaupungit suunniteltu niin, että ilman autoakin pärjää. Täällä ei.

Toripäivä Fairbanksissa. Kuva: Johanna Ekman

 

Ensimmäinen päivämme Fairbanksissa oli varattu kahta erittäin mielenkiintoista vierailua varten. Pääsimme tutustumaan sekä vuonna 1973 perustettuun NOAA/NESDIS -satelliittivastaanottokeskukseen että myöhemmin iltapäivällä ikiroutatunneliin. Tunnelia ylläpitää USA:n puolustusvoimat (US Military). Satelliittivastaanottokeskus sijaitsee reilun puolen tunnin ajomatkan päässä Fairbanksista pohjoiseen, Prudhoe Bayhin vievän tien varrella. Paikalliset kertoivat, että kyseiselle tielle eivät vakuutusyhtiöt tarjoa palveluitaan, sillä reitti on liian riski- ja tapaturma-altis. Rekoilla ja muillakin ajoneuvoilla kulkijoilla on syytä olla mukanaan vararenkaista alkaen melkein kaikki mieleen tulevat varaosat sekä rutkasti polttoainetta (myös kuskille). Lainkaan tavatonta ei ole, että tiellä eteen tallustaa karhu tai vähintään useampi hirvi.

NOAA/NESDIS -satelliittivastaanottokeskuksen satelliittiantenneja. Kuva: Johanna Ekman

Satelliittivastaanottokeskus on monta kertaa Sodankylän ”sisartaan” suurempi kokonaisuus, jonka keskeiset partnerit ovat USA:n kansallinen avaruusjärjestö NASA, US Geological Survey USGS ja Alaskan yliopisto Fairbanksissa (UAF). Tärkeimpiä satelliitteja ovat POES, US Air Force DMSP, Coriolis, Jason 2 ja 3, METOP (yhteinen Euroopan kanssa), COSMIC, Landsat-5 ja AURA. Myös Suomi NPP mainittiin. Toiminnot pyörivät ns. 24/7 ja näistä etenkin reaaliaikaiset palvelut liittyen mm. metsäpaloihin sekä etsintä- ja pelastustoimeen ovat elintärkeitä.

Satelliiteista siirryimmekin rekkakuskien hyvin autenttisella Hilltop-huoltoasemalla nautitun lounaan jälkeen maan alle ikiroutatunneliin. Tunneli on alun perin kaivettu ikiroudan dynamiikan tutkimista varten, mutta nykyään siellä tehdään erityisesti biologisia tutkimuksia. Tunneli vei meitä vähitellen syvemmälle maan alle. Lopulta näimme yhdellä silmäyksellä yli kaksi miljoonaa vuotta vanhaa peruskalliota. Sen päällä oli nuorempia, iältään 35 000 – 10 000 vuotta vanhoja, osia sekä ikijäätä että kuolleiden eliöiden jäänteitä sisältäviä kerrostumia. Oli yhtä aikaa sekä karmivaa että kiehtovaa kulkea käytävässä, jonka seinämistä törrötti jääkauden aikaisten nisäkkäiden, kuten mammuttien ja villihevosten fossiilisia luita.

Ikiroutatunnelista löytyi mm. mammuttien luita. Kuvat: Johanna Ekman

Lisäksi katosta roikkui muinaisten kasvien juuria ja muita jäänteitä. Oppaamme kertoi eräästä kerrostumasta eristetyn n. 25 000 vuotta vanhoja bakteereja, jotka päästyään uudelleen optimikasvuoloihin muuttuivat ikiroudan sisällä säilyneistä kestomuodoista jälleen elollisiksi bakteereiksi.

 

 

 

 

Itse tunnen tämän ilmiön merijäästä, jossa monet eliöt pystyvät selviämään hengissä epäsuotuisten olosuhteiden vallitessa ns. kestomuotojensa avulla. Kun jää sitten aikanaan sulaa, ja nämä kestomuodot vapautuvat avoveteen, kuoriutuu kestomuodoista ns. kasvullinen muoto.

Alaskan läpi kulkeva kaasuputki. Kuva: Johanna Ekman

Paluumatkallamme Fairbanksiin poikkesimme vielä ihmettelemään yhtä ihmiskäden luomaa rakennelmaa, Alaskan öljyputkea. Tulevaisuus näyttää, puretaanko tuo valtava linja vai kunnostetaanko se Arktiksen alueen öljytuotantoa varten.

Ministerikokouksen yhteydessä järjestettiin University of Alaska Fairbanksin kampuksella monipäiväinen Arctic Interchange -seminaari. Meillä oli seminaarissa oma sessiomme, jossa Ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Juhani Damski esitteli Suomen puheenjohtajuusohjelmaa ja erityisesti sen meteorologia-teemaa. Arktisen tutkimuksen päällikkö Jouni Pulliainen esitteli kehittämisajatuksia, jotka liittyvät satelliittipohjaisiin palveluihin arktisilla alueilla. Samalla meille tarjoutui oiva tilaisuus jakaa juuri painosta tullutta Ilmatieteen laitoksen puheenjohtajuuskautta varten tehtyä toimintasuunnitelmaa, joka otettiin sidosryhmissämme erittäin hyvin vastaan. Kun USA:n ulkoministeri Rex Tillerson luovutti ”puheenjohtajuuskapulan” ulkoministeri Timo Soinille, saimme huomata, ettei kyseessä ollutkaan mikä tahansa nuija ­- vaan todella hienosti puusta vuoltu tomahawk. Kyllä sellainen työkalu repussa oli mukava palata kotiin, ja aloittaa toimintasuunnitelmamme konkreettinen toimeenpano!

~ Johanna

JaaTweet about this on TwitterShare on FacebookEmail this to someone

Tutkimusmatka Intian aurinkoon

Intian aurinko kiinnostaa turistia, mutta myös uusiutuvasta energiasta ja ilmansaasteista kiinnostunutta tutkijaa.

Kuva 1. Tutkimuskohde – Aurinkoinen päivä Intiassa. Kuva: Minttu Tuononen

Aurinko tuo energiaa

Aurinko piristää aamuja ja lämmittää päiviä vihdoin täällä Suomessa. Aurinko on tärkeä myös intialaisille. Aurinko on uusiutuvaa energiaa eli juuri sitä, mitä maailma nyt kaipaa! Intian hallitus haluaa maahan vuoteen 2022 mennessä 100 gigawattia tuottavia aurinkosähkövoimaloita. Tämä on erittäin kunnianhimoinen tavoite, joka motivoi myös meidän työtämme. Täällä Suomessa asennettu kapasiteetti on muutamia kymmeniä megawatteja (gigawatin tuhannesosa), mutta luku on meilläkin nousussa ja potentiaalia olisi paljon suurempaan.

Mikä hieno mahdollisuus – mutta onko energian kerääminen auringosta helppoa vai liittyykö matkaan vielä arvaamattomia mutkia?

Mikä on ICASIF?

Influence of Clouds and atmospheric Aerosols on Solar energy in India and Finland (ICASIF), on Suomen Akatemian (SA) ja Intian Tiede- ja Teknologiaosaston (DST) rahoittama 3-vuotinen Ilmatieteen laitoksen (IL) ja Intialaisen Energia- ja Luonnonvaralaitoksen (The Energy and Resources Institute, TERI) yhteisprojekti. Projektissa tehdään tutkimusta, jonka tavoitteena on parantaa aurinkoenergian ennustettavuutta sekä meillä Suomessa että Intiassa. Projektissa arvioidaan muun muassa sitä, miten ilmansaasteet vaikuttavat auringosta maanpinnalle tulevan säteilyn jakaumaan ja sitä kautta saatavilla olevan energian määrään. Intiassa ilmansaasteet eivät ole siis ainoastaan terveysongelma, vaan myös energiaongelma!

Mutkia matkassa

Projekti alkoi vuonna 2015. Aloituskokouksessa tehtiin yhteistuumin kunnianhimoinen suunnitelma. Me halusimme kartoittaa ilmansaasteiden ja aurinkoenergian välistä yhteyttä kolmessa erityyppisessä ympäristössä Intiassa: Himalajan vuoristossa, lähellä Delhin kaupunkialuetta sekä Rajasthanin maakunnassa, missä aavikon pöly heikentää näkyvyyttä. Intia todettiin mittausteknisesti helpommin lähestyttäväksi kuin Suomi, onhan siellä saasteita moninkertainen määrä. Näin mittalaitteiden herkkyydestä ei tarvinnut murehtia toisin kuin Suomessa, jossa saastemäärät ovat niukin naukin mitattavissa.

Huolellisten valmisteluiden jälkeen aloitimme mittaukset talvella 2015 Himalajalla yli kahden kilometrin korkeudessa. Laitteet asennettiin Ilmatieteen laitoksen ja TERI:n yhteistuumin yli 10 vuotta sitten perustamalle asemalle, mikä edelleen on yksi maineikkaimmista ilmakehän tutkimusasemista Pohjois-Intiassa. Mittaukset käsittivät laajan kirjon eri parametreja, tärkeimpinä auringonsäteilyn spektri, aerosolihiukkasten kokojakauma ja optiset ominaisuudet sekä ilmakehän optinen paksuus (kuva 2a). Näillä mittauksilla saisimme selville, kuinka ilmansaasteet vaikuttavat auringon säteilyyn maanpinnalla!

Kuva 2a. Sarvesh puhdistaa ceilometrin koteloa. Kuva: Eija Asmi
Kuva 2 b. Sarvesh puhdistaa spektrometrin kupua. Kuva: Eija Asmi

Harmillisesti optisen paksuuden mittausohjeeseen oli eksynyt yksi enter-painallus liikaa ja asemanhoitaja aloittikin päivittäisen mittausrutiinin joka aamu poistamalla edellisen päivän mittaukset. Näin aikasarja jäi lyhyehköksi. Lisäongelmia seurasi, kun ukkosmyrsky iski asemalle ja salamanisku hajotti spektrometrin, sääaseman ja muutamia tietokoneita. Tästä seurasi katko mittausaikasarjaan, sillä jouduimme hankkimaan valmistajalta uusia laitteita ja varaosia.

Urhoolliset mittaajamme eivät kuitenkaan lannistuneet pienistä vaan laitteet siirrettiin aikataulussa keväällä 2016 seuraavaan määränpäähän, lähelle Delhiä. Uusia mittauksia hiukkasten pystysuuntaisen jakauman mittaamiseen ja optisen paksuuden automaattiseen (sen entisen käsikäyttöisen ja epäluotettavaksi todetun laitteen sijaan) mittaamiseen asennettiin. Intialaiset kollegamme myös vierailivat Helsingissä keväällä 2016 tutustumassa paikalliseen tutkimukseen ja uusiin mittausmenetelmiin.

Mittalaitteiden hienosäätöä a là Anders ja Eija. Kuva: Minttu Tuononen

Sen verran myöhäiseksi asennukset Delhissä kuitenkin venyivät, että sadekausi oli jo alkamassa. Rakensimme kuivaussysteemit mittaustalon katolle, tilkitsimme huolellisesti kaikki reiät ja kolot seinissä ja käynnistimme laitteet. Mutta sadekausi olikin tänä vuonna harvinaisen voimakas ja vesi tuli betonikatosta läpi! Näin menetimme optiset mittalaitteet, joita ei vieläkään lukuisten korjausyritysten jälkeen ole onnistuttu elvyttämään käyttökuntoon. Lisäksi hankimme uuden sääaseman, mutta sen datansiirrossa ilmeni ajoittain ongelmia. Myös spektrometrin tärkeä lämpötilaa säätelevä termoboksi käyttäytyi salamaniskun jälkeen epäluotettavasti. Siispä hankimme lisää laitteita ja varaosia, mitkä toimitimme Intiaan. Termoboksin päädyimme lopulta korvaamaan eläinkaupasta saatavalla inkubaattorilla eli hautomolla, mikä olikin oivallinen ratkaisu.

Kuva 4. Aurinkopaneelin asennus muiden mittalaitteiden viereen Delhissä. Kuva: Anders Lindfors

 

Tätä tarinaa kirjoittaessani palasimme juuri Intiasta. Viime reissulla edistystä saavutettiin mm. aurinkopaneelien asennusten suunnittelussa mittaustalon katolle; Paneelit tuovat tietoa siitä, kuinka aurinkoenergian tuotanto käyttäytyy eri ilmakehän tilanteissa (kuva 4). Mittalaitteiden huolto- ja kalibrointitöitä tehtiin myös entiseen tapaan (kuva 5).

Kuva 5. Anders kalibroi auringonsäteilyn spektrin mittalaitetta. Kuva: Eija Asmi

Näiden kokemusten jälkeen voimme sanoa, että vaikka aurinko paistaa ja ihmiset ovat iloisia, ei tutkijan arki ole pelkkää auringonpaistetta Intiassa – jos se ei ole sitä aina Suomessakaan. Ympäristön haasteista huolimatta olemme onnistuneet keräämään runsaasti todella ainutlaatuista dataa, jota voidaan käyttää lukuisiin sovelluksiin nyt ja tulevaisuudessa. Olemme myös tehneet paljon aurinkoenergiaennusteisiin liittyvää tutkimusta satelliitti- ja mallikehityksen menetelmiä hyväksi käyttäen molemmissa maissa. Päätimme kuitenkin yhteistuumin jättää ne mittaukset siellä Rajasthanissa väliin – jää jotain tutkittavaa seuraavaankin projektiin.

-Eija

JaaTweet about this on TwitterShare on FacebookEmail this to someone

Seitsemän jännittävää viikkoa Tyynellämerellä

Jaahas. Taas sitä päädyttiin jonnekin paratiisisaarelle häämatkalaisten keskelle tekemään töitä. Aika absurdilta se varmasti kuulostaa ja moni meinasikin tippua tuolilta (kuka kateudesta, kuka järkytyksestä) kerrottuani lähteväni seitsemän viikon työmatkalle Tyynelle valtamerelle. Kateellisuus ei useinkaan kannata ja tämäkin reissu piti sisällään monien hyvien asioiden lisäksi myös ylityötunteja, ruokamyrkytyksiä, Zika-viruksia ja 25-senttisiä tuhatjalkaisia hotellihuoneessa.

Vanuatun maisemia eli patsaita ja tulivuoria. Kuvat: Ilona Lang
Vanuatun maisemia eli patsaita ja tulivuoria. Kuvat: Ilona Lang

blogi_tyynimeri5

Ilmatieteen laitoksen ja SPREPin (South Pacific Regional Environmental Programme) yhdessä toteuttama FINPAC-projekti loppuu vuoden 2016 lopussa, joten paljon työtä oli tehtävänä useassa eri saarivaltiossa ja siksi missio kesti tavallista pidempään. Missiot polkaistiin käyntiin Fidzillä, jossa järjestimme koulutuksen SmartAlert-säävaroitusjärjestelmästä. SmartAlert on Ilmatieteen laitoksella kehitetty meteorologin työkalu, jolla säävaroitusten antaminen nopeutuu manuaaliseen työhön verrattuna. Kaikki varoitukset pystytään syöttämään ohjelmaan ja lähettämään napin painalluksella useille eri tahoille. Meteorologien ja IT-osastojen koulutuksen seurauksena saarivaltioiden säävaroitusten antaminen pitäisi tehostua ja tavallisten ihmisten varautuminen merkittäviin sääilmiöihin ja luonnonkatastrofeihin parantua. 

Matka Suomesta Fidzille kestää lyhimmilläänkin noin 30 tuntia sisältäen useita vaihtolentoja ja on melkoisen uuvuttava. Lisäksi onnistuin nappaamaan matkan varrelta mukaani ruokamyrkytyksen. Saavuttuani viimein Fidzin pääkaupunkiin Nadiin, osallistuin kuitenkin urhoollisesti ensimmäiseen työpajapäivään, vaikka olo oli vielä heikko. (Huom! Tässä vaiheessa viimeistenkin kateuden rippeiden pitäisi karista tehokkaasti.) Työpajaan oli saapunut edustajia Fidzin, Tongan, Vanuatun, Salomonsaarten, Papua-Uuden-Guinean ja Samoan sääpäivystyksistä ja tietenkin meidän porukkamme Suomesta (minä eli SmartMet– ja SmartAlert-ekspertti Ilona Láng, projektipäällikkö Matti Eerikäinen, SmartAlert-ekspertti Jenni Rauhala ja IT-ekspertti Mikko Rauhala). Workshopin tarkoitus oli kehittää säävaroitusjärjestelmää kussakin valtiossa ja valmistaa paikalliset tuleviin missioihin. Työpaja meni työläydestään huolimatta oikein hyvin. Paikalliset olivat motivoituneita ja innostuneita oppimaan uutta, mikä motivoi tietenkin myös meitä. Porukka oli rentoa ja kaikilla oli päällä ”havaijipaidat”, jotka tosin vastaa paikallisilla ihan virallista työasua. Kuulemma paidan kuvioinnista pystyy tunnistamaan miltä Tyynenmeren saarelta sen kantaja on kotoisin. Perheet pukeutuvat vaikkapa juhliin mennessään kaikki samaan kuosiin. Suomessa vastaava asuvalinta lienee yhtenevät tuulipuvut…

Fidzin jälkeen porukkamme hajaantui osittain. Itse jatkoin SmartAlert– ja SmartMet-koulutushommiin pariksi viikoksi Vanuatulle. Asensimme Vanuatun sääpalveluun meteorologin katselu- ja editointikäyttöön tarkoitetun SmartMet-työaseman, sekä varoitustyökalu SmartAlertin. Vanuatun säävaroitusjärjestelmä osoittautui melko monimutkaiseksi ja varoitustyyppien ja -luokkien määrittäminen oli hyvin työläs osuus. Säävaroitusten määritelmät vaihtelevat maasta riippuen. Sainkin onneksi myöhemmin huomata, että seuraavassa kohteessa Salomonsaarilla homma meni helpommin, sillä varoituksia oli selvästi vähemmän. Kollegani jatkoivat kuka minnekin, mm. Tongalle ja Papua-Uuteen-Guineaan. 

SmartAlertin lopputuote Salomonsaaten nettisivuilla
SmartAlertin lopputuote Salomonsaaten nettisivuilla

Tällaiset työreissut ovat antoisia, mutta myös raskaita. Sopeutumiskyky erilaisiin kulttuureihin ja toimintatapoihin on erittäin tärkeää. Pitäisi myös tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa ja pystyä kouluttamaan, asentamaan tai vetämään työpajoja vaikka pää kainalossa. Ehkä kuitenkin se haastavuus, omien rajojen ylittäminen ja uudet tuttavuudet ovatkin näissä reissuissa se koukuttava juttu. Ainakin omalla kohdallani nämä ovat syitä miksi olen valmis lähtemään seuraavallekin, mahdollisesti tuhansien kilometrien päähän, sijoittuvalle työmatkalle.

Ilmatieteenlaitokset asiantuntijat Salomonsaarten sääpäivystyksessä
Ilmatieteen laitoksen asiantuntijat Salomonsaarten sääpäivystyksessä.

-Ilona

JaaTweet about this on TwitterShare on FacebookEmail this to someone

Missiolla Makedoniassa

Vuodesta 2008 alkaen olen ollut kasvattamassa Balkanin ilmanlaatukapasiteettia kaikkiaan 26 missiolla. Suurin osa reissuista on kohdistunut Skopjeen, Makedonian pääkaupunkiin. Tämä rupeama näyttää nyt olevan päättymässä, joten muutamia hajahavaintoja Skopjesta.

Skopjen roskaisuus pistää  suomalaisen silmään. Kunnallinen jätehuolto on toki olemassa. Periaatteessa jätteet viedään päivittäin katujen varsilla oleviin avoimiin keräystioihin. Ne on tyhjiä  aamulla,  jossain on suuri kaatopaikka. Kuluttajat eivät jätteiden lajittelua juurikaan tee,  vaan  jätteiden lajittelu ja myynti on paikallisten romanien elinkeino. Heitä näkee roskaponttöjä tutkimassa, mutta todennäköisesti merkittävin tulonlähde heille on tuo tuntematon jätteiden loppusijoituspaikka. Viime vuosina en ole kuitenkaan enää nähnyt roskaponttöjen tyhjentämistä tuleen tuikkaamalla.

Joukkoliikennettäkin on.  Valitettavasti se on suurelta osin ikivanhojen bussien varassa.  Paikallista raideliikennettä ei ole. Hulppeita autoja näkee paljon, mutta puolet autoista on suuripäästöisiä  Euro 0–Euro 2 -autoja. Joka  kymmenes auto on 1980-luvulta ilman mitään päästökontrollia.  Halvin ja hyvin suosittu bensa-autojen polttoaine on kuitenkin nesteytetty kaasu, LPG.  Sillä lienee jotain ilmanlaadun kannalta hyviä ominaisuuksia?  Liian usein ruuhka-aikaan keskustan kadut ovat täynnä, kukaan ei liiku mihinkään, autot tyhjäkäyvät ja torvet soivat.

Kuva: Pia Anttila
Päivittäinen ruuhka-aika Skopjen kaduilla. Kuva: Pia Anttila

Talvella kelit voi ajoittain olla pakkasen puolella  (yhä harvemmin), nastarenkaita ei onneksi kuitenkaan  käytetä.  Skopjessa ei siis ole samanlaista katupölyongelmaa kuin meillä Suomessa.

Valtaosa Makedonian sähköstä tuotetaan lähellä Bitolan kaupunkia sijaitsevassa  lauhdevoimalassa, joka käyttää paikallista heikkolaatuista  kivihiiltä. Tämän yhden voimalan vuotuinen rikkidioksidipäästö on lähes kaksinkertainen koko Suomen nykyiseen SO2-päästöön verrattuna.  Piiput ovat kuitenkin 250-metriset, joten varsinaista paikallista ilmanlaatuhaittaa päästöistä ei ole.

Skopjessa on maailmanluokan ilmansaaste-episodeja talvisin ja kesälläkin vaivaa vähintäänkin näille leveysasteille tyypillinen korkea pienhiukkasten taustapitoisuus. Skopjea ympäröi kilometrin korkuiset vuoret, mikä varsinkin talvisissa inversiotilanteissa pahentaa saaste-episodeja.   Talvisin tarvitaan lämmitystä, mutta kaukolämpöä  on kuitenkin vain pienelle osalle kaupunkia. Lämpövoimalat toimivat  – ilmanlaadun onneksi – nykyään kaasulla.  Kaukolämpöverkon ulkopuolella lämmitetään sähköllä tai polttopuulla.  Hinta ratkaisee varsin usein puun hyväksi, mistä on seurauksena erittäin ikäviä savusaasteita.

Kuva: Pia Anttila
Kuva: Pia Anttila

Skopjen uudelleen rakennettu keskusta on todella näkemisen arvoinen,  kontrasti pittoreskiin Old Bazaariin verrattuna on huikea.   Skopjessa taitaakin  olla  nyt maailman suurin patsastiheys.   Hyvää ruokaa on tarjolla halvalla lukuisissa ravintoloissa, ja asiantuntijat sanovat, että jotkut paikallisista viineistä ovat aivan huippuluokkaa.   Ihmiset ovat erittäin ystävällisiä ja avuliaita.

Kuvat: Pia Anttila
Vanha kaupunki Old Bazaar. Kuva: Pia Anttila
skopje-syyskuu-2016
Skopjen uusittu ydinkeskusta. Kuva: Pia Anttila

Ilmanlaadun seurannan tuloksista näkyy, että ilman rikkidioksidin pitoisuudet ovat laskeneet selvästi kymmenessä vuodessa lähes koko maassa, muille saasteille ei valitettavasti vastaavaa kehitystä vielä ole tapahtunut.  Makedonian ilmanlaatuportaalin ansiosta kuitenkin ihmiset nykyään tiedostavat saasteongelmansa, paksua smogia ei enää kutsuta sumuksi.  Seuraava askel onkin sitten niihin päästöjä vähentäviin toimiin ryhtyminen.

Suomalaisten, etenkin paikan päällä kuusi vuotta asuneen projektipäällikkö Sarin avustuksella Makedonian ilmanlaatuosaaminen on noussut Balkanin parhaimmistoon.  Tämä on onnistunut tietenkin vain Makedonian ympäristöministeriön osaavan ja oppimishaluisen porukan ansiosta.  Rahapulassa toimivalla yksiköllä tulee kuitenkin riittämään haastetta pitää tilanne tällä tasolla yhteistyöprojektin loputtua.

-Pia

JaaTweet about this on TwitterShare on FacebookEmail this to someone

Supersyksy Bhutanissa

Viime viikon ryhmäpalaverissa aiheena oli kiireinen syksy usean päättyvän projektin vuoksi. Bhutanin osalta loppukiri hoidettiin jo vuosi sitten, ja tällä hetkellä odottelemme säähavaintojen tietojärjestelmän (DMS) valmistumista. Mutta palataan viime syksyyn.

Bhutanin projektirahoitus oli päättymässä vuoden 2015 lopussa, jolloin projektiaktiviteettien viimeistely ja etenkin laitoksen valmistaminen tulevaisuutta varten olivat tärkeitä. Loppuunmyytyjen lentojen, paikallisten pyhäpäivien ja asiantuntijoiden saatavuuden kartoittamisen jälkeen lopputuloksena syntyi puolentoista kuukauden rupeama, jolloin projektia toteutettiin niin Suomessa, Bhutanissa kuin Nepalissakin. Ongelmana näin tiukassa aikataulussa saattaisi olla päällekkäiset koulutukset ja kyky vastaanottaa paljon tietoa, mutta mielestäni onnistuimme välttämään nämä ongelmat hyvällä suunnittelulla.

bhutan_supersyksy_jl2

Oma missioni Bhutaniin ajoittui marraskuulle, jolloin aiheena olivat sään ennakkovaroitukset, viestintästrategia ja hydro-meteorologinen Policy.  Aiheiden yhdistäminen samalle missiolle oli luonnollista niiden liittyessä toisiinsa.

Tapasimme viikon aikana paljon laitoksen yhteistyökumppaneita ja hyödynsaajia: järjestimme Policyyn liittyen työpajan sekä tapasimme erikseen kansallisen tilannekeskuksen edustajan ja medioita. Tapaamiset olivat opettavaisia ja avaavia sekä paikallisille että meille. Eri toimijat olivat ennestään tuttuja keskenään mutta järjestelmällinen toiminta ja asioiden yhdessä kehittäminen uupuivat. Esimerkiksi lainsäädäntö säävaroitusten antamiseksi on mutta varoitusten julkaisukanava ja -tapa puuttuivat.

Ehkä mielenkiintoisempia olivat mediatapaamiset, sillä media oli kyllä kiinnostunut julkaisemaan sääennusteita ja sääaiheisia juttuja mutta tuotteet koettiin tylsäksi tai lehdessä ei ollut tilaa edes päivän sääennusteelle. Etenkin poikkeavissa säätilanteissa onnistunut tiedon jako kansalaisille on erittäin tärkeää, jolloin eri mediat ovat käyttökelpoisia tiedonjakokanavia. Yhteistyön kehittämiseksi kutsuimmekin mediat vierailemaan laitoksella graafikon kanssa nähdäkseen, millaista tietoa on tarjolla ja miten se voitaisiin esittää suurelle yleisölle.

bhutan_supersyksy_jl3

Osan väestä juostessa eri tapaamisissa järjestettiin laitoksella jatkokoulutusta WRF-sääennustusmalliin ja tietotekniikkaan liittyen. Koulutukset sujuivat normaalisti kateissa olevaa palvelinta lukuun ottamatta. Olimme lähettäneet palvelimen Suomesta Bhutaniin hyvissä ajoin, sillä Bhutanissa tietotekniikan tarjonta meteorologisen laitoksen tarpeisiin on heikko.

Lähetyksen viivästyminen oli tiedossa jo ennen reissua, mutta kuriirin mukaan se oli kuitenkin saapunut maahan. Bhutaniin tullessamme annoimme paikalliselle lähetille tiedot lähetyksestä etsintää varten ja myöhemmin viikolla DHMS:n omat työntekijät kävit lentokentän tullissa etsimässä pakettia. Lopulta paketti löytyi ja saapui laitokselle viikon viimeisenä työtuntina, kuinkas muuten. Itse palvelimen asennus sujui onneksi ongelmitta ja järjestelmä varmuuskopiointiin saatiin pystytettyä.

bhutan_supersyksy_jl4

Töiden lisäksi pääsimme nauttimaan bhutanilaisesta jalkapallokulttuurista ja vuoristomaisemista. Siirsin hotellin iltatyöt yöhön, kun Bhutanissa pelattiin FIFA:n Maailman Cupin karsintaottelu. Yleisö kannusti joukkuetta säestäjän ja rumpujen johdolla, uutta sen sijaan oli koko katsomon kiljunta tiukassa tilanteessa. Ilta oli kylmä ja väliajalla lämmin juoma myyntikojuista loppu, mutta itse peli meni paikallisten odotuksia huomattavasti paremmin. Lopputulos oli 0-3 Qatarille, edellisen ollessa 0-15. Ehkä 2,5 km korkeus tuntuu myös merenpinnan tasolta tulevien urheilijoiden kropassa?

Reissumme päätti seikkailu Buddha-patsaan retkeilypolulla. Lähtöpaikan kartan mukaan reitti vaikutti lyhyeltä ja selkeältä, todellisuudessa alueella oli useita polkuja eikä yhtäkään opaskylttiä. Eksymisen vaara reitillä oli melko pieni, sillä päämääränä ollut patsas näkyi lähes koko ajan. Seikkailuksi retki kuitenkin muuttui siinä vaiheessa, kun uskomme oikeasta polusta laski niin että paikallisen ehdotuksesta oikaisimme polulta. Kokemuksen perusteella en suosittele reitiltä oikaisua Bhutanin kaltaisissa jyrkissä vuoristomaisemissa, ellei sinulla ole köyttä mukana.

Teksti ja kuvat: Jenni Latikka

JaaTweet about this on TwitterShare on FacebookEmail this to someone

Viikko Dushanbessa: kestävyyttä etsimässä

Kestävyys on yksi yleinen keskustelun aihe kehitysyhteistyön piirissä. Termillä tarkoitetaan sitä, miten yhteistyöllä tehdyt tulokset saadaan pysymään projektin päättymisen jälkeen niin, että ne hyödyttäisivät kohdemaata vielä vuosien jälkeenkin.

Yleinen esimerkki on infrastruktuurin tai laitteiden hankinta: kehitysrahoilla ostetut autot ja traktorit ruostuvat teiden varsilla, koska rahaa huoltoihin ei ole ollut, tai öljynvaihdot ovat jääneet tekemättä. Ongelma on varsin yleinen kehitysyhteistyön alasta riippumatta, ja vuosien varrella siihen on kiinnitetty yhä enemmän huomiota.

Tällä kertaa olimme viikon työmatkalla Dushanbessa Tadzikistanissa, johon olimme jo aiemmin perustaneet modernin ilmanlaatumittausaseman ulkoministeriön rahoittamassa projektissa. Projektin viimeinen vuosi on meneillään, joten matkan tarkoituksena oli taata ilmanlaatuaseman kestävyys projektin jälkeen. Matkalle lähtivät Ilmatieteen laitoksen ekspertit Matti, Timo ja Antti.

Mitkä ovat sitten kehitysyhteistyön kestävyyden haasteita? Listasta saa pitkän, mutta Tadzikistanin ilmanlaatuaseman tapaukseen peilautuu varsinkin kolme yleistä haastetta:

1. Laitteita käyttävien ihmisten osaaminen ei vastaa hankintoja.

Varmastikin tärkein tapa löytää kestävyyttä on koulutus. Koulutuksella vastataan siihen, että asennetut laitteet eivät ole mustia laatikoita, vaan että niitä osataan käyttää ja huoltaa (ja ymmärretään miksi). Koulutusta ilmalaatuaseman käyttöön olemme antaneet Dushanbessa useaan otteeseen. Kerta kerralla koulutuksessa on menty askel syvemmälle – tai toistettu jo annettua koulutusta havaitun tarpeen perusteella. Tällä kertaa Timo ja Matti kouluttivat mm. ilmalaatuaseman kalibrointien tekoa.

Koulutuksen tärkeys huomattiin myös vertaillessamme ilmanlaatuaseman tuloksia Tajikhydrometin, eli paikallisen ilmatieteen laitoksen, toisessa projektissa ostaman liikkuvan mittausaseman tuloksiin. Tälle mobiiliasemalle ei ollut annettu tarpeeksi koulutusta myyjän toimesta, ja laitteista oli tullut lähinnä satunnaislukugeneraattoreita. Timon ja Matin avustuksella nämäkin laitteet saatiin omien töiden ohessa jaloilleen ja kalibroitua, mistä paikalliset olivat syvästi kiitollisia.

Vertailumittaus käynnissä mobiiliaseman kanssa. Kuva: Antti Hyvärinen
Vertailumittaus käynnissä mobiiliaseman kanssa. Kuva: Antti Hyvärinen

2. Valtion työntekijöiden (kuten Tajikhydrometillä) heikko palkkataso, ja sitä kautta koulutettujen henkilöiden ja osaamisen häviäminen yksityisille, parempaa palkkaa maksaville työnantajille.

Työntekijöiden korkea vaihtuvuus on iso haaste, jota yritetään selättää monin eri tavoin. Klassisesti on pyritty kouluttamaan mahdollisimman iso kanta työntekijöitä, mikä voi sinällään olla haastavaa useista eri syistä. Toisena keinona on hyvien työohjeiden tekemisen. Nytkin laitoimme paikalliset työntekijät kirjoittamaan ohjeet omalla kielellään koulutuksen aikana, ja seuraavassa sessiossa he pyrkivät tekemään työn itsenäisesti ohjeiden mukaisesti. Ohjeita muokattiin kerta kerralla paremmaksi. Lopulta niiden tulisi olla niin hyviä, että kuka tahansa osaa suorittaa työn ohjeiden avulla.

Työohjeita kirjoittamassa. Kuva: Antti Hyvärinen
Työohjeita kirjoittamassa. Kuva: Antti Hyvärinen

3. Laitteet hajoavat projektin jälkeen, eikä niiden korjaamiseen ole rahaa tai varaosia.

Harmittavan usein isot kehitysyhteistyön projektit rakentavat kohdemaahan kallistakin infraa, mutta projektin jälkeen tarvittavat varaosahankinnat päättyvät kuin seinään. Laitteiden hajottua seuraava kehitystyön tekijä asentaa tilalle uudet vastaavat laitteet. Varaosien hankinta on kuitenkin kohtuullisen edullinen tapa varmistaa kestävyyttä hankkeelle. Dushanben asemaa varten olimme hankkineet n. 5 vuoden varalle yleisimmin tarvittavia varaosia. Lisäksi varaosien vaihtoa tulee tietysti kouluttaa.

Varaosahankintoja ilmanlaatuasemalle. Kuva: Antti Hyvärinen
Varaosahankintoja ilmanlaatuasemalle. Kuva: Antti Hyvärinen

Kotimatkalla perkasimme Helsingin koneessa viikon antia. Olimme vastanneet kolmeen yleiseen kehitysyhteistyön kestävyyshaasteeseen mielestämme hyvin, ja olimme luottavaisia, että paikallisen ilmatieteen laitoksen kyky pitää yllä ilmanlaadun mittauksia oli parantunut merkittävästi.

Ilmatieteen laitos on harjoittanut kehitysyhteistyötä jo 80-luvulta saakka. Ehkä yksi kestävyyteen liittyvä aspekti menee lopulta ylitse muiden. Olemme oppineet, että mitä pidempään maassa on oltu ja pitkäkestoisemmin yhteistyötä tehty, sitä kestävämmät tulokset maassa on saatu aikaan. Toivon mukaan nykyinen kolmen vuoden projekti on siis vasta alkua yhteistyöllemme Tadzikistanissa!

-Antti

JaaTweet about this on TwitterShare on FacebookEmail this to someone

Paluumatkalla projektireissusta: kuinka (ei) toimia Delhin lentokentällä

Blogini alkaa paluumatkalta Kathamandusta, jossa olin hallinnoimassa Ilmatieteen laitoksen kehitysyhteistyöprojekteja. Näihin kuuluivat jo aiemminkin blogeissa vilahtaneet FNEP2-projekti ja Maailmanpankin BRCH-projekti. Projektien hallinnointi on ulospäin melko näkymätöntä puuhaa, ja yleensä siihen kiinnitetään huomiota vasta, kun jotain menee pieleen. Tämäkin matka piti sisällään paljon kokoustamista, neuvottelua ja paperitöitä. Näistä ei kirjoittamisen aihetta juuri ole, mutta paluumatka osoittautuikin mielenkiintoiseksi.

Lentoni Kathmandusta oli Delhin kautta takaisin Suomeen. Delhin lentokentällä vierailin ensimmäisen kerran, ennen kuin se meni ”pilalle”, eli aikaan jolloin matkustajia oli kuin sardiineja purkissa, kunnon opastekyltit puuttuivat ja kerjäläiset piirittivät kentällä heti tullitarkastuksen jälkeen. Sittemmin Delhiinkin on rakennettu uusi kansainvälinen terminaali, joka noudattelee tarkasti kansainvälisiä standardeja, eikä lähtiessä pääse portille ilman kulkua kiiltävän tax free -myymälävyöhykkeen läpi. Paluumatkaan kuului yön vietto Delhin lentokentällä olevassa hotellissa.

Lentomatka Kathmandun ja Delhin välillä on mukava vajaan kahden tunnin hyppy, jossa voi hyvällä säällä ihailla Himalajan lumihuippuja. Lento oli hieman myöhässä aiotusta 18:00 laskeutumisesta, mutta ajattelin ehtiväni kirjautua Delhin lentokenttähotelliin sopivasti ennen illallisaikaa. Hurja jono lentokentän ovilla ja turvatarkastuksessa antoivat kuitenkin kolauksen tälle ajatukselle. Minuutit vaihtuivat kymmeniksi omaa vuoroa odotellessa, kunnes lopulta pääsin turvatarkastukseen. Tässä vaiheessa vartija pyysi minulta paperista matkalippua, jota en kuitenkaan jostain syystä ollut saanut Kathmandun kentällä – enkä ollut huomannut vaatia. Mobiili boarding pass ei vartijalle kelvannut.

Boarding pass Delhin kentällä: ei näin.
Boarding pass Delhin kentällä: ei näin.

Palasin kiltisti transfer-tiskille, jossa ilmoitin tarvitsevani boarding passin seuraavan aamun jatkolennolle. Sain vastauksen, että tämä kestäisi 45 minuuttia. Tässä vaiheessa kahden viikon työmatkan rasitus ja ajatus siitä, että joutuisin odottamaan vielä ainakin tunnin ennen pitkäkseen pääsyä, kävivät ylivoimaiseksi. Tilanteessa liike tuntui tärkeämmältä, ja ajattelin voivani välttää pitkät jonot kiertämällä tutun kentän maahantulotarkastuksen kautta. Virkailija kohautti olkapäitään: ”No, jos niin haluatte.” Olin jo matkalla kohti ulosmenon passitarkastusta. Tämä osoittautui virheeksi.

Passintarkastus ja tullitarkastus sujuivat vielä ilman ongelmia, ja pääsin nopeasti takaisin lähtevien koneiden terminaalin oville. Olin päässyt alle puolessa tunnissa takaisin terminaaliin sisään. Nyt vain Finnairin pisteelle tulostamaan paperinen boarding pass. En saanut Finnairin logoa kuitenkaan silmiini, ja jouduin kysymään apua informaatiopisteestä. Selvisi, että Finnairilla ei ole toimipistettä kentällä, mutta että voisin saada apua edellisen lennon operoineen Jet Airwaysin pisteeltä. Sain sieltä ensin kuitenkin vain printatun varausvahvistuksen, jolla ei ollut asiaa kentän kansainväliselle puolelle.

Uusintakierrokset JetAirwaysin pisteen kautta Informaatiopisteelle, sieltä edelleen Check-in pisteelle ja jälleen Informaatiopisteelle eivät saaneet aikaan muuta kuin puoli tuntua jonotusta ja 500 m kuntoilua. Aloin selvitellä vaihtoehtoista majoitusta. Lentokentän tällä laidalla oleva hotelli oli täynnä, mutta matkatoimistomme onnistui saamaan minulle vielä huoneen läheisestä Radisson- hotellissa. Ajattelin homman olevan ratkaistu. Ulko-ovella seisova vartija oli kuitenkin eri mieltä, sillä hän ilmoitti kentältä poistumisen olevan kielletty – olkapäällä roikkuva rynnäkkökivääri kieltämättä tehosti tätä viestiä. Kuin pisteenä i:n päälle näin myöhään tehtyä Radisson-hotellin varausta ei pystynyt perumaan.

Tässä vaiheessa mieleeni tuli, että saattaisin saada Finnairin nettisivujen kautta ladattua boarding passini .pdf- muotoon. Jet Airwaysin asiakaspalvelija oli myötämielinen tilanteelleni, ja sain boardin passin tulostettuakin.

Passintarkastuspisteessä virkailija tutki paperista boarding passiani pitkään. ”Sir, you are very early. Systeemimme aukeavat vasta kuusi tuntia ennen koneen lähtöä. Teidän pitää valitettavasti odottaa.” Hmpf. Tämä alkoi olla arvattavissa, kun mietti, miten ilta oli kehittynyt. Kuusi tuntia ennen koneen lähtöä tarkoitti n. 04:30. Tajusin, että olin joutunut ikään kuin ”limboon” – en pääsisi tästä kentän osasta eteen- enkä taaksepäin. Ei auttanut kuin laittaa pitkälleen penkeille ja yrittää saada muutama tunti lepoa. Ravintolaa kentän tässä osassa ei ollut, illallisen sijaan tyydyin sipsipussiin ja kokikseen. Matkaajia kulki aalloittain kentän lävitse, ja pari kertaa joku virkailija kävi kopauttamassa jalkapohjiani tarkistaakseen, etten ollut väärillä asioilla.

04:45 olin jälleen passintarkastuksessa. Virkailija tutki A4:lle printattua boarding passiani taas pitkään. ”Teiltä puuttuu lentoyhtiön leima. Heidän check-in avautuu kello kuusi.” Tässä vaiheessa purskahdin nauruun. Muutama tunti lisää odotusta ei tuntuisi enää missään.

Vaan näin!
Vaan näin!

06:30 sain viimein Finnairin henkilökunnan viralliselle paperille tulostetun (ja leimatun) boardin passin käteeni. Intialainen byrokratia oli vienyt minua 6-0, ja kahdesta varatusta hotellihuoneesta huolimatta olin nukkunut lentokentän penkeillä. Minua ei silti harmittanut kävellessäni kohti Finnairin porttia. Elämään tulee kuulua pieniä harharetkiä, ja seikkailu pikemminkin virkisti edellisten viikkojen raporteista ja kokouksista pölyyntynyttä mieltä. Ja tulipa blogiinkin hieman erilaista kirjoitettavaa!

Antti

JaaTweet about this on TwitterShare on FacebookEmail this to someone