Ilmanlaatumittauksia Kirgisiaan

Kirgisia on maa Keski-Aasiassa, jonka rajanaapureita ovat Kiina, Kazakstan, Uzbekistan ja Tadzikistan. Ulkoministeriön rahoittamassa kehitystyöhankkeessa parannetaan Kirgisian hydrometeorologisen laitoksen toimintaa ja siten maan kykyä varautua ympäristöongelmiin ja luonnonkatastrofeihin.

Osa-alueena hankkeessa on tutustuttaa laitoksen ilmanlaatua tutkiva henkilöstö nykyaikaisiin mittauksiin ja menetelmiin. Aikaisemmalla visiitillämme olimme havainneet, että laitos mittasi ilmalaatua vanhoilla neuvostoaikaisilla menetelmillä: näytteet haettiin jokaiselta asemalta erikseen, ja nämä analysoitiin keskuslaboratoriossa kemikaalien ja mittalaitteiden avulla. Valitettavasti nuo laitteet ja kemikaalit olivat menetelmien tavoin neuvostoaikaisia. Ero on valtava nykyaikaisiin menetelmiin, joissa mittaukset ovat jatkuvatoimisia, ja tulokset saadaan toimistoon tietokoneen nappia painamalla.

Vanhalla mittausasemalla käytettiin vielä tällaisia menetelmiä. Kuva: Pia Anttila
Vanhalla mittausasemalla käytettiin vielä tällaisia menetelmiä. Kuva: Pia Anttila

Projektissa asennetaankin koulutustarkoitukseen tehtävä pilottimittausasema Bishkekiin, Kirgisian pääkaupunkiin. Kotitoimistolla tehdyn ahkeran työn jälkeen lähetimme laitteet Kirgisiaan, ja muutaman byrokraattisen ongelman jälkeen olimme viimein siinä pisteessä, että pääsimme asentamaan laitteita asemalle paikan päällä. Sain houkuteltua reissuun mukaan pari huippuasiantuntijaa eli Timon ja Matin.

Bishkekiin päästyämme jouduimme viettämään pakollisen lomapäivän, koska kirgiisit juhlivat perustuslakinsa vuosipäivää. Toki tämä mahdollisti lepäilyn yön-yli lennon jälkeen sekä ensitutustumisen kaupunkiin, jota olikin jo koristeltu lähestyvän voitonpäivän 70 v. -juhlaa varten.

Matti voitonpäivän julisteen vieressä. Kuva: Timo Anttila
Matti voitonpäivän julisteen vieressä. Kuva: Timo Anttila

Seuraavana päivänä päästiinkin jo itse asiaan. Isännät veivät meidät mittausasemalle, joka sijaitsi rauhallisella alueella meteorologisen mittausaseman vieressä, Bishkekin kaupungin laitamilla. Suomesta lähetetyt pahviset tavaralaatikot odottivat nurmella asemakopin vieressä. Hetken aikaa olimme huolissamme laitteista, sillä illalla ja aamulla oli satanut jonkin verran vettä. Huoli osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä laatikot olivat täysin kuivia – laatikot oli kyllä säilytetty asianmukaisesti sisätiloissa. Loppuvierailumme ajan saimmekin nauttia liki 30 asteen helteestä, joten kastumisesta ei ollut enää vaaraa.

Ensimmäinen päivä mittauskopilla meni kamoja purkaessa ja mukanamme tuoman ilmastointilaitteen asennuksessa. Olimme järjestäneet paikallisen firman asentamaan ilmastointilaitteen paikoilleen. Firman nuoret pojat asensivatkin tottuneesti laitteet seinälle ja laittoivat ilmastoinnin hyrräämään. Kopin terässeinät antoivat pientä vastusta putkien vedolle, mutta tämäkin ongelma saatiin ratkaistua improvisoiden. Päivä meni kaikkiaan hyvin, ja olimme todella tyytyväisiä hyvän alun jälkeen.

Ihmettelemässä ilmastointilaitteen asennusta. Purettuja tavaralaatikoita mittausaseman edessä. Kuva: Timo Anttila
Ihmettelemässä ilmastointilaitteen asennusta. Purettuja tavaralaatikoita mittausaseman edessä. Kuva: Timo Anttila

Toisena päivänä iskikin näissä hommissa pakolliset vastatuulet. Tuomamme UPS-laite (Uninterruptible Power Supply) valitti virhetilaa, eikä sähköjä mittalaitteille ollut. Suoraan seinästä mitattu jännite osoitti 180V toivotun 220V sijasta. Lisäksi havaitsimme, että seiniin asennetut maadoitukset olivat pistorasioissa vain näön takia, eli sähköt olivat todella ”kirgisialaiset”. Tuumimme tilanteeseen ratkaisua Timon kanssa, kun Matti tuli ilmoittamaan, että Suomessa mittauskoneeseen esiasennettu tietokanta oli kaatunut ja piti konfiguroida nollista täysin uudelleen. Tässä välissä päätimme pitää tuumaustauon, ja lähdimme tulkin ja kuskin kanssa lounaalle.

Muutaman lammas- ja kanashashlikin jälkeen onnistuimmekin ohjelmoimaan UPS:n virhetilan pois, ja saamaan sen ymmärtämään kirgiisisähköä. Loppupäivä meni taas mukavasti eteenpäin ja päivän päätteeksi olimme saaneet täysiverisen ilmalaatuaseman pörräämään Bishkekiin.

Se pyörii sittenkin! Uudet laitteet toiminnassa mittauskopissa. Kuva: Timo Anttila
Se pyörii sittenkin! Uudet laitteet toiminnassa mittauskopissa. Kuva: Timo Anttila

Viimeisenä päivänä aloitimme vierailun tärkeimmän osuuden eli koulutuksen. Yleensä ekalla kerralla on turha yrittää täyttää uuden henkilön päätä miljoonalla ykstyiskohdalla, joten vedimme todella yksinkertaiset ja rautalankamallin koulutukset aseman pyörimisen kannalta. Kun olimme tyytyväisiä koulutettavien osaamiseen, totesimme asennuskeikan onnistuneeksi. Lopuksi kävimme vielä paikallisten keskustoimistolla päivittämässä johtajat siitä, mitä olimme tehneet, ja mitä tulisimme seuraavalla koulutus-/ asennusmatkalla tekemään. Nyt olisi vielä puolitoista vuotta projektissa aikaa opettaa laitteiden käyttöä ja datan hyödyntämistä. Kolmen päivän auringossa tehdy työn jälkeen olimme palaverissa niskat punaisina. Loppupäivä ennen paluulentoa meni voitonpäivän valmisteluja seuratessa ja paikallista normiruokaa, hevosenpihviä maistellessa – verisenä kuinkas muuten.

Antti kertoilemassa uuden aseman toiminnasta. Hiukkaskeräin kaverina. Kuva: Timo Anttila
Antti kertoilemassa uuden aseman toiminnasta. Hiukkaskeräin kaverina. Kuva: Timo Anttila

– Antti

Turkkilaisella Tadzikistaniin

Kevään kunniaksi lähdimme pitämään seminaaria Dushanbeen, Tadzikistaniin. Ilmatieteen laitoksen kehitysyhteistyöhankkeen tavoitteena Tadžikistanissa on luonnononnettomuuksien vahinkojen pienentäminen. Tähän pyritään kehittämällä paikallisen hydrometeorologisen laitoksen toimintaa. Tadzikistan on oikea Suomen kehitysyhteistyön painopistemaa, sillä Ilmatieteen laitoksen lisäksi vastaavia projekteja on ainakin Suomen ympäristökeskuksella ja geologian tutkimuskeskuksella. Seminaari olikin näiden tahojen kanssa yhteisesti järjestetty, ja tarkoituksena oli esitellä Suomen ja Tadzikistanin yhteistyötä ilmastonmuutoksen saralla. Saimme mukaan myös ulkoministeriön edustajia, ja yhteensä kymmenkunta suomalaista saapuikin pian Dushanbeen. Itse kuuluin seminaarin organisoijiin, ja IL:ltä reissuun osallistui lisäksi Harri, joka tällä kertaa edusti Ilmatieteen laitoksen johtoa.

Näkymä Serena hotellin katolta Dushanbessa. Kuva: Saija Vuola, SYKE
Näkymä Serena hotellin katolta Dushanbessa. Kuva: Saija Vuola, SYKE
Kevättä Tajikhydrometin pihassa. Kuva: Saija Vuola, SYKE
Kevättä Tajikhydrometin pihassa. Kuva: Saija Vuola, SYKE

Olemme huomanneet, että viimeisten vuosien aikana Turkish Airlines on alkanut lentää etenevässä määrin kehittyviin maihin. Tadzikistan ei ole poikkeus, ja niinpä otimme nokan Helsinki-Vantaalta kohti Istanbulia. Istanbulista meitä odotti yölento Dushanbeen. Keski-Aasiaan suuntautuvilla lennoilla on syytä varautua henkisesti siihen, että valtaosalla kotiinpäin palaavista matkustajista on hieman poikkeava käsitys lentomatkustuksen säännöistä. Lentokoneen paikkanumerolla tuntuu olevan lähinnä viihteellistä arvoa, sillä koneeseen nousun aikana alkaa melkoinen arpominen siitä, kuka istuu kenenkin vieressä, kuka ei halua istua keskellä, liian lähellä WC:tiloja jne… Sanomattakin selvää, että tämä istuinleikki saattaa kiristää koneen ovella vielä jonottavaa matkaajaa. Täytyy kuitenkin antaa pointsit Turkishin lentohenkilökunnalle, sillä heillä ei tuntunut hermot menevän missään vaiheessa, ja määrätietoisesti ohjattiin ihmiset lopulta omille paikoille. Turkishillakin käytössä oleva ”vain yksi käsimatkatavara”- sääntö tuntuu tarkoittavan sitä, että koneeseen tullaan 4-5 muovikassin kanssa, ja nämä tavarat sullotaan kaikkiin mahdollisiin väleihin, mukaan lukien vierustoverin jalkatilaan.

Kuten aina maailmalla, kaikesta kuitenkin selvitään omalla tyylillä, ja itse lento meni varsin mukavasti. Palaavien paikallisten lisäksi koneessa oli yllättävän paljon länkkäreitä, todennäköisesti enimmäkseen kehitysyhteistyön edustajia. Joukkoon oli eksynyt myös muutama rohkea reppureissaaja. Keski-Aasia onkin tämän kansan kasvavassa suosiossa kiitos parantuneiden kulkuyhteyksien, edullisten hintojen ja upeiden vuoristomaisemien. Viisumiprosessikin tuntuisi olevan helpompi kuin ennen, sillä enää lentokentän viisumijono ei vie hämyiseen takahuoneeseen…

Suurlähettiläs Juhani Toivonen pitämässä seminaarin päätöspuheenvuoroa
Suurlähettiläs Juhani Toivonen pitämässä seminaarin päätöspuheenvuoroa

Seminaari Dushanbessa meni mainiosti, ja saimme noin sata osallistujaa. Yksi seminaarin tarkoituksista oli kaataa raja-aitoja paikallisten toimijoiden välillä. Usein kehittyvien maiden kulttuureissa eri organisaatiot toimivat ”siiloissaan” ja yhteistyö on vähäistä. Ilmastonmuutoksen tuomat vaikutukset koskettavat kuitenkin kaikkia ympäristöalan osa-alueita, ja yhteistyöllä 1+1+1 on usein enemmän kuin 3. Hieman hitaan alun jälkeen huomasimme iloksemme, että eri organisaatioiden toimijat keskustelivat vilkkaasti tehtäviään verraten. Vaikka yhteistyöhön Tadzikistanissa ei varmasti heti päästäkään, jonkinlainen siemen tähän suuntaan saatiin nyt istutettua.

Pimeästä seminaaritilasta päästiin onneksi vielä Dushanben kevätilmasta nauttimaan. Kiitolliset isännät esittelivät Harrille ja minulle Tadzikilaista saunakulttuuria, minkä jälkeen odottivatkin taas Turkkilaisen nahkaiset penkit.

– Antti