Kevään kunniaksi lähdimme pitämään seminaaria Dushanbeen, Tadzikistaniin. Ilmatieteen laitoksen kehitysyhteistyöhankkeen tavoitteena Tadžikistanissa on luonnononnettomuuksien vahinkojen pienentäminen. Tähän pyritään kehittämällä paikallisen hydrometeorologisen laitoksen toimintaa. Tadzikistan on oikea Suomen kehitysyhteistyön painopistemaa, sillä Ilmatieteen laitoksen lisäksi vastaavia projekteja on ainakin Suomen ympäristökeskuksella ja geologian tutkimuskeskuksella. Seminaari olikin näiden tahojen kanssa yhteisesti järjestetty, ja tarkoituksena oli esitellä Suomen ja Tadzikistanin yhteistyötä ilmastonmuutoksen saralla. Saimme mukaan myös ulkoministeriön edustajia, ja yhteensä kymmenkunta suomalaista saapuikin pian Dushanbeen. Itse kuuluin seminaarin organisoijiin, ja IL:ltä reissuun osallistui lisäksi Harri, joka tällä kertaa edusti Ilmatieteen laitoksen johtoa.
Olemme huomanneet, että viimeisten vuosien aikana Turkish Airlines on alkanut lentää etenevässä määrin kehittyviin maihin. Tadzikistan ei ole poikkeus, ja niinpä otimme nokan Helsinki-Vantaalta kohti Istanbulia. Istanbulista meitä odotti yölento Dushanbeen. Keski-Aasiaan suuntautuvilla lennoilla on syytä varautua henkisesti siihen, että valtaosalla kotiinpäin palaavista matkustajista on hieman poikkeava käsitys lentomatkustuksen säännöistä. Lentokoneen paikkanumerolla tuntuu olevan lähinnä viihteellistä arvoa, sillä koneeseen nousun aikana alkaa melkoinen arpominen siitä, kuka istuu kenenkin vieressä, kuka ei halua istua keskellä, liian lähellä WC:tiloja jne… Sanomattakin selvää, että tämä istuinleikki saattaa kiristää koneen ovella vielä jonottavaa matkaajaa. Täytyy kuitenkin antaa pointsit Turkishin lentohenkilökunnalle, sillä heillä ei tuntunut hermot menevän missään vaiheessa, ja määrätietoisesti ohjattiin ihmiset lopulta omille paikoille. Turkishillakin käytössä oleva ”vain yksi käsimatkatavara”- sääntö tuntuu tarkoittavan sitä, että koneeseen tullaan 4-5 muovikassin kanssa, ja nämä tavarat sullotaan kaikkiin mahdollisiin väleihin, mukaan lukien vierustoverin jalkatilaan.
Kuten aina maailmalla, kaikesta kuitenkin selvitään omalla tyylillä, ja itse lento meni varsin mukavasti. Palaavien paikallisten lisäksi koneessa oli yllättävän paljon länkkäreitä, todennäköisesti enimmäkseen kehitysyhteistyön edustajia. Joukkoon oli eksynyt myös muutama rohkea reppureissaaja. Keski-Aasia onkin tämän kansan kasvavassa suosiossa kiitos parantuneiden kulkuyhteyksien, edullisten hintojen ja upeiden vuoristomaisemien. Viisumiprosessikin tuntuisi olevan helpompi kuin ennen, sillä enää lentokentän viisumijono ei vie hämyiseen takahuoneeseen…
Seminaari Dushanbessa meni mainiosti, ja saimme noin sata osallistujaa. Yksi seminaarin tarkoituksista oli kaataa raja-aitoja paikallisten toimijoiden välillä. Usein kehittyvien maiden kulttuureissa eri organisaatiot toimivat ”siiloissaan” ja yhteistyö on vähäistä. Ilmastonmuutoksen tuomat vaikutukset koskettavat kuitenkin kaikkia ympäristöalan osa-alueita, ja yhteistyöllä 1+1+1 on usein enemmän kuin 3. Hieman hitaan alun jälkeen huomasimme iloksemme, että eri organisaatioiden toimijat keskustelivat vilkkaasti tehtäviään verraten. Vaikka yhteistyöhön Tadzikistanissa ei varmasti heti päästäkään, jonkinlainen siemen tähän suuntaan saatiin nyt istutettua.
Pimeästä seminaaritilasta päästiin onneksi vielä Dushanben kevätilmasta nauttimaan. Kiitolliset isännät esittelivät Harrille ja minulle Tadzikilaista saunakulttuuria, minkä jälkeen odottivatkin taas Turkkilaisen nahkaiset penkit.
– Antti
